tiistai 19. tammikuuta 2010

Hannah

In bloom of life

She's snatched from hence

She had no room

To make defence

For tyger fierce

Took life away

And here she lies in a bed of clay

Until the Resurrection Day

Teksti Hannah Twynnoyn (n. 1670-1703), malmesburylaisen pubityöntekijän hautakivessä. Hannah oli Britannian ensimmäinen henkilö, joka kuoli tiikerin kynsissä. Tiikeri kuului paikkakunnalle saapuneen kiertävän sirkusseurueen villieläinkokoelmaan, ja tarinan mukaan raateli Hannahin kyllästyttyään tytön härnäämiseen.

12 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

On mukavaa että hautakivissäkin on tarinoita. Eikä pelkästään faktaa.

hirlii kirjoitti...

uh, ja kiitos edellisestäkin.

Eleanor Vatsa kirjoitti...

Niin Peikko ja Hirlii. Minäkin ajattelin pyytää että hautakiveeni kirjoitettaisiin että kuolin tiikerin suussa vaikka oikeasti olisin kuollut johonkin aortanpullistumaan. Suostuttaisiinkohan siihen? Se olisi vaan niin siistiä. Jotenkin.

Hirlii kirjoitti...

Irlannissa on, hautakivitarinoita. Ne kertovat kaikenlaista. Jaa, että oisitko kuollut tiikerin suussa? Sun sits on elettävä sellainen elämä josta jälkipolvet nakuttelis kiveen ja kirjoituksiin niin. Vaan kun niistä ei tiedä, mitä ne kirjoittavat kun kuolee, minkäs teet.

Eleanor Vatsa kirjoitti...

Niin mutta jos jättäis niille sellaisen pyynnön. Haluaisin että lukis näin ja näin.

erikeeper kirjoitti...

Kaunista ja kovaa. Antaisi kieltämättä hyvän säväyksen tuollaiset muistokirjoitukset täällä meilläkin..

Hautausmaalla olisi vielä enemmän tarinoita kerrottavanaan. Nythän kaikki jää harmaiden vuosilukujen ja nimien alta kaivettavaksi.

Nyt tietenkin mietin mitä minä tahtoisin hautakiveeni. Minkä tarinan kertoisin... hmm..

Eleanor Vatsa kirjoitti...

Hautausmaalla kävely voisi olla paljon antoisampi kokemus jos hautakivissä olisi säväyttäviä tarinoita, eikö?

"Hän putosi tiikeriaitaukseen. Sen pituinen se. Tai no, jos ihan rehellisiä ollaan niin hän kuoli vanhainkodissa sydäninfarktiin..."

"Hän osallistui piirakansyöntikilpailuun..."

Mutta eihän meillä Suomessa ole tapana nauraa kuolemalle.

Hirlii kirjoitti...

Kannatan !
Kertomuksia kiviin, ja sellaisia mitä poislähtenytkin tahtoisi...

Elukat joita olen haudannut ovat saaneet osakseen runoja ja riimejä ja tarinoita multamaahan mennessään paljon enemmän kuin ihmiseni, joiden kivissäkään ei lue mitään.

erikeeper kirjoitti...

Osallistui piirakansyöntikilpailuun, hehhee! Hauskaa..

Totta on ettei kuolemalle oikein saisi nauraa. Vaikka paljon naurettavia piirteitä siihen liittyisikin. Joskus suunnittelin kirjoittavani kirjan jossa esitellään 100 hauskinta kuolemaa..

On niin paljon erilaisia tapoja täältä lähteä. Luin kerran lehdestä erittäin hauskan jutun, eräästä kuolemasta ja se huvittaa minua vieläkin. Kaikella kunnioituksella tuntemattomia vainajia kohtaan. Palaan tuohon tapaukseen myöhemmin. Juoksen nyt junaan...

Eleanor Vatsa kirjoitti...

Joo hirlii, runoja ihmisten arkkuihin!

erikeeper, nyt ehdotusta sinne Likeen päin että seuraava teoksesi tulee nauramaan kuolemalle.

Tämä tarina varmaan huvittaa sinua, koska olet junamiehiä.

Isäni kertoi minulle lapsena kuinka hänen isoisänsä, asemapäällikkö, kuoli: tämä kelpo mies rakasti mansikoita ja söi niitä kerran aivan liikaa. Hänen mahansa oli aivan täynnä mansikoita ja sitten hän meni töihin ja pysäytti junan asemalla seisoen siinä puomin ja junan välissä. Junan jarrutus meni vähän pitkäksi ja sen etupuskuri tökkäisi isoisoisäni vatsaa, joka siis oli aivan täynnä mansikoita, ja se ratkesi! Kuolema tuli, hups vaan, mutta kukaan ei oikeastaan osannut sanoa kuoliko isoisoisäni junan alle vai mansikoiden ahmimiseen.

Täytyy sanoa, että isäni ei ole kovin hyvä puhumaan totta, joten en osaa sanoa, onko tuosta äskeisestä tarinasta mikään osa totta, edes se, että isoisoisäni olisi ollut asemapäällikkö...

erikeeper kirjoitti...

Hyvin on varmasti mansikat lentäneet pitkin junan kylkeä :-)

Tähän sopisi heittää se vanha kansanviisaus ettei makeaa mahan täydeltä..

Mä palaan vielä tänne kertomaan sen minua huvittaneen kuolemantapauksen. Liittyy johonkin myöhäiskesän pimeään yöhön ja pyöräilyyn.

erikeeper kirjoitti...

Tässä tulee nyt se minua edelleenkin huvittava tositarina. Jossain arkistojeni pohjalla lienee asiaa koskeva lehtileike mutta sitä en nyt tähän kaiva.

Mutta asiaan.

Nainen ajaa polkupyörällä jonakin pimeänä yönä hiljaista maantietä pitkin. Matkalla kotiinsa ja nauttii yön rauhasta kunnes kuulee auton äänen ja ajaa tien laitaan.

Ääni kovenee ja lähestyy ja pian iso rekka ohittaa naisen niin että posket lepattavat. Hädin tuskin tiellä pysyy.

Kun rekka on ohittanut naisen maisema hiljenee taas ja naisen matka jatkuu rauhallisesti.

Yhtäkkiä pimeästä iskeytyy musta ja raskas auton rengas naisen päähän ja nainen ilmeisesti menehtyy välittömästi.

Se mikä minua tässä tapauksessa hymyilyttää on se ohittaneesta rekasta irronnut rengas. Se otti ja irtosi ja hetken pyörittyään alkoi pomppia korkeita loikkia pimeässä yössä, maantiellä kunnes sitten salakavalasti, pimeyden keskeltä törmää naisen päähän.

Mielikuva siitä kun rengas pomppii hiljaista tietä pitkin. Sitä kohti polkee pahaa aavistamatta nainen.

Kohtaaminen.

Siinä se.

Äh. Tämän lukijat varmasti kokevat aikamoisen antikliimaksin mutta mitä sen on väliä.

Minua tuo huvittaa vieläkin.