Sateenvarjot

Sateenvarjot puhkeavat ihmisten rinnoista syksyllä. Ne puhkeavat suoraan sydämistä, keuhkoista ja verenkiertojärjestelmistä. Sieltä ne liukuvat, popliini- ja trenssitakkien alta ulos viimaan. Jotenkin tulee mieleen, että ne ovat itsenäisiä tahtovia kappaleita, jollain tapaa viekkaita ja ketteriä olentoja. Ihmiset pelkäävät joutua hukkaan ilman sateenvarjojaan, he puristavat rystyset valkoisina, kuvittelevat matkan taivaan halki, meren yllä, myrskylintujen seassa, kohti tuntematonta. Sateenvarjot eivät yleensä kiinny ihmisiin, vaan ravistautuvat irti ja hylkäävät, heti kun kädellisen käsi osoittaa riittävästi väsymisen merkkejä. Sateenvarjot, niin kiihkeästi ne haluavat jotain, mistä ihmisellä ei ole aavistustakaan. Sateenvarjot, jotka alkavat vikuroida tuulessa, jostain syystä aina luonnonhistoriallisen museon edessä.

Rongorongo

Pääsiäissaaren rapanui-kansan rongorongo-kirjoitusta, jonka koodia tiedemiehet eivät ole toistaiseksi onnistuneet ratkaisemaan. Minusta näyttää ihan siltä, että tuossa on menossa hyvät pirskeet.

Illat pienien pöytien ääressä

helttasieni, joka lahottaa havupuita

pieni kylä, taloja

painautuneina toisiaan vasten

galaksijoukko, lauma lampaita

vyyhti, solmut, taikureiden kaikki pienet apuvälineet

ja sormet

pienien pöytien ääressä, pienien pöytälamppujen

korttipakkojen

ihmisjalat kasvavat nykivin liikkein

uneksivat silmät kurkottavat kohti taivasta

valon ja pimeyden kerroksia

vieraskirjoja, hulmuavaa väkeä

galaksijoukko

lampaiden ä-ä-ä-ä-ä-ä-ä-ä-ä-ä-ä

Silmuja

hiljaisia silmuja ja kevät

millimetri senttimetriltä ihoa pitkin

ihokarvojen hälinä

jalkojen kasvamista nykivin liikkein

jotkut vuodet ovat vohvelikangasta

toiset täynnä polvilaastareita

puuvillalangat juoksevat ahkerasti ja vinoon

asettakaa hänet luokkakuvassa keskiriviin, laidalle, vinottain

me olemme verilähteitä, pulppuavia

anatomisia näytelmiä

suhisevia

syiden silmukoita ja pituusjärjestys

Wretched hive of scum and villainy

Ensimmäisen Star Wars-elokuvan legendaarinen baarikohtaus Mos Eisley Cantinassa, Tatooinen palneetalla. Bändi on nimeltään Figrin D'an and the Modal Nodes. Uuh, eikö nuo pojat näytäkin itsensä täyteen verta imeneiltä punkeilta?

Muita sunnuntaiklasareita täällä.

Työmatkalaisen laulu

Olli Sirkiä: Seuraavana Pasila (Like 2010)

Jouduin miettimään kauan, mikä minua viehättää Runotorstaista löytämäni erikeeper-nimimerkillä kirjoittavan Olli Sirkiän (s.1965) runoissa. Mietin sitä edelleen enkä oikein tiedä vieläkään. Ne vain viehättävät, ne ovat!

Helmikuussa Sirkiä julkaisi esikoiskokoelmansa Seuraavana Pasila. Runoja ei ole nähty Sirkiän erikeeperin runnoja-blogissa, sen sijaan teosta jaksottavat proosarunomaiset päiväkirjamerkinnät junamatkoilta ovat tuttuja Helsinki-Riihimäestä.

Kirja alkaa kuin pienestä luomismyytistä - kahvipavusta: kuka rikkoi kahvipavun ensimmäistä kertaa?/ehkä joku kasveja ahminut dinosaurus mursi sen hampaillaan ja tunsi aromin. Lapsenomaisen fantastisesta näystä lennähdetään suoraan runojen varsinaiselle näyttämölle, nykyaikaan ja junassa työmatkaa taittavien ihmisten pahvisiin kahvimukeihin, jotka on kiireessä tempaistu mukaan aseman kahvilasta.

Näissä kehyksissä runominä tarkkailee jokapäiväistä hyörinää ja pyörinää asemilla ja junissa, ja poimii ympäristöstään pieniä tapahtumia ja yksityiskohtia, joiden ympärille runot keriytyvät.

hiljaiset italialaiset matkalla helsinkiin, eivät puhu

istuvat kehonkieli hiljaa vaan

italian halvaantuneet kuuromykät-yhdistys

talvimatkallaan

Sirkiän runoilija tuntuu usein olevan haltioitunut näkemästään; jokin hyvin arkinen ja ensisilmäykseltä pieni ja merkityksetön tapahtuma tai päivittäin toistuva puuduttavan yksitoikkoinen näky heittää taustalleen varjon, jossa todellisuus karkaa kohti absurdeja ja groteskeja ulottuvuuksia. Runoilija viitoittaa tietä kohti seikkailua; mitä jos? Välillä tämä mitä jos piileskelee rivien välissä, kun taas toisinaan ryöstäytyy vallan käsistä.

Vain mielikuvitus on rajana kun esimerkiksi parrakas, professorin näköinen mies nähdään syömässä rasvaista eväsruokaansa paperiensa päällä päiväkirjamerkinnässä Professorin paperit. Hetken perästä ollaan jo roikkumassa merilokin jaloista yliopiston auditoriossa ja niin edelleen. Onneksi Sirkiä palauttaa miesressun lopulta turvallisesti takaisin taittamaan työmatkaansa junaan.

Sirkiän runojen maailma on jollakin tapaa animistinen; kaikki esineet ja asiat ovat elossa ja hengittävät. Mikä tahansa saattaa muuttaa muotoaan hetkellä millä hyvänsä. Ihmiset muuttuvat seeproiksi, kivikautisiksi metsästäjiksi ja ameeboiksi, kaulaliinat sateenkaariboiksi. Paitsi absurdeja käänteitä, runot ovat täynnä viehättävää naivistista ja vähän mystistä luontotunnetta. Myös runo näyttäytyy elävänä olentona, joka tekee, näkee ja kokee; runoilija etsii runoa, juoksee sitä karkuun, runo hautautuu lumen alle, loistaa virastotalon ikkunoissa.

Runo on vähän hankala olento; tulee kun sitä ei tarvita ja karkaa kun sitä kutsutaan - mutta ilman sitä runoilija ei voi elää. Myös runoilijaa elättävät numerot elollistuvat: ne eivät nuku koskaan, ne laskevat sakaroitaan/sokeroivat niitä ja heittävät seittejään. 

Sirkiän keskeisin tyylikeino on toiston kautta löytyvä rytmi ja kehämäiset rakenteet, joista syntyy loitsumainen, lastenlorumainen tunnelma. Tämä sopii hyvin runojen juna-viitekehykseen; toisaalta niistä muodostuu junamatkan rytmi, toisaalta säkeet ovat kuin tuutulauluja junassa torkkuville työmatkalaisille.

naiset kahvia, pieni suklaa,

pitkät hiukset rintojen päällä

suusta savoa, pientä suklaata rintojen päällä, kahvia

suussa

nainen puhuu suklaata suussa, kahvi suussa puhuu

nainen suklaata suussa

Välillä minulle tulee tunne, että sanojen tarkoitus ei niinkään ole sanoa mitään vaan olla sanomatta yhtään mitään, tuudittaa vain uneen kuin lastaan tuudittava äti. Joissakin runoissa lähestytään melkein nonsensea. Ei vielä sanojen mutta tunnelman puolesta.

huurulunta pienissä puissa, laulava koira vetää aariaa kynnet lattialla

pieni koira, pienet kynnet lattialla aarian alla, valkoinen koira

pieni koira laulaa lattialla

Eräässä runossa kerrotaan kahvilan ikkunan takana pienissä parvissa lentävistä puluista. Mitään ei merkittävää ei tapahdu, pulut ainoastaan lennähtelevät, kuljeskelevat varpaillaan ja nykivät päitään, ja sama asia toistuu ensimmäisessä ja viimeisessä säkeessä: pulut lentävät ikkunan takana. Mitä sitten? voisi joku kysyä. Mutta ehkä juuri tällaista tarvitaan enemmän: ei mitään sitten. 

Sirkiällä on harvinaislaatuinen taito tuottaa lempeitä, lastenlorumaisia säkeitä, joissa on virkistävän omaperäinen ote ja joissa vakavuus ja nauru kulkevat luontevasti käsi kädessä. Näitä runoja voi lämpimästi suositella ihan kaikille, myös sellaisille ihmisille, jotka eivät yleensä runoja lue. Sirkiän runot koskettavat, ilahduttavat ja liikuttavat mieltä. Ne ovat mitä oivallisinta vastalääkettä kyynistymistä vastaan. Ne ovat vilpittömiä ja ihania! Ne ovat!

Ja juokaa nämä runot mielellään kahvin kanssa.

Olli Sirkiän blogit:

Helsinki-Riihimäki

erikeeperin runnoja

Pieni otus

alkumerestä ponnistanut pieni otus

matkalla avaruusaluksen sylissä

niin pienet varpaat ja sormet

ettei niiden jäkiä voi nähdä ilman suurennuslasia

niin pieni otus ja lasin takana

jättiläisnenä, jättiläisten maa

Kaiken takana on koira

Yritän haukkua kissoja koirani opastuksella

Särön blogissa.

Rujoa rakkautta

Sunnuntaiklassikoissa kaivattiin rakkauslauluja. Maailmassa on niin paljon hyviä rakkauslurituksia, että parasta ei mitenkään voi valita. On vain valittava joku. Tämä on kai sitten hullua rakkautta. Kate Bush on tietysti jumalatar ja Emily Brontën Humiseva harju on yksi maailmankaikkeuden parhaista kirjoista. 

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Ovista ja ikkunoista

Ovet ja ikkunat jäävät mieleen. Tai tarkemmin sanottuna käteen. Niiden kahvat jäävät käteen ja saranoiden narina ja oven läimähdys jäävät korviin. Ovisilmät jäävät silmiin, ja rystysiin jää puun koputus. Kaikki ne pienet niksit, joilla hankalat ovet ja ikkunat (melkein kaikki yli 30 vuotta vanhat) saadaan auki tai kiinni, jäävät ihmisen liikeratamuistiin ikuisiksi ajoiksi. Ne kaksi millimetriä yläviistoon, se matka jolla ei ole nimeä ja jolla vanha vääntynyt ja mustaksi kulahtanut avain vihdoin sanoo naks lukossa, se asuu ihmisen hermoradoissa.

Lapsuudenkotini oli vuonna 1960 rakennettu kerrostalo. Keittiön kapea sivuikkuna ei auennut noin vain vaan väliin piti ujuttaa veitsi tarkalleen tiettyyn kohtaan, ja nostaa sitä hitusen, ennenkuin ikkuna suostui avautumaan. Sitten se avautuikin aivan vaivatta, melkein itsestään. Ulkopuolella viiletti metro ja raikas ilma.

Opiskellessani asuin kimppakämpässä 100 vuotta vanhassa puutalossa, jossa minulla oli oma huone. Huoneessa oli komero, jonka ovi ei suostunut sulkeutumaan kunnolla, ellen antanut sille sulkemisen jälkeen kunnon tälliä, mielellään koko ruumiin painolla. Jos en muistanut antaa tätä tälliä, ovi näytti olevan kiinni mutta saattoi aueta pienimmästäkin tärähdyksestä. Esimerkiksi siilin aivastuksesta pihalla. Jos tuo pieni tärähdys tuli keskellä yötä - siilithän yleensä aivastelevat keskellä yötä - sain sydänhalvauksen tai puolikkaan. Sydänhalvauksen välttämiseksi sulkemiställi oli elintärkeä.

Vanhat ovet ja ikkunat eivät kesyynny herkästi. Niiden sujuvan avaamisen ja sulkemisen opettelu voi viedä viikkoja ellei kuukausia. Kun harjoittelujakso on päättynyt ja avaaminen ja sulkeminen sujuu vaivatta, oven/ikkunan ja ihmisen välille syntyy sopimus. Sopimuksen ihmisosapuoli saa leikkiä ovikuiskaajaa, tai ikkunakuiskaajaa. Se on pätemisen muodoista yksi nautittavimmista. Silloin kun ovi/ikkunakuiskaaja astuu esiin ja sanoo: ”Se on vähän hankala ovi/ikkuna. Anna kun minä”, hän saa ihailevia katseita niiltä, joilla ei ole oven/ikkunan kanssa solmittua sopimusta.

Jotkut ovet sulkeutuvat hirveällä räimeellä. Sellainen räimeovi oli keittiön ja henkilökunnan ruokailuhuoneen välissä hotellissa, jossa työskentelin viime vuosikymmenellä. Sekin oli sellainen sydänhalvausovi. Siitä lappasi porukkaa jatkuvasti eestaas. Sata sydänhalvausta per päivä. Sitten ovi vaihdettiin toiseen - en tiedä miksi - mutta uudesta ovesta lähti kenties vielä pahempi räime.

Käteeni on jäänyt myös saman hotellin ruokahissin kahva. Ovi oli painava ja löyhkäsi metallille ja supervoimille, mutta sen saranoissa asui hyväntahtoisia perhosia - ja sen sulkeminen, pehmeä krunks. Täydellinen, palvelualtis ja luotettava hissinovi nopeita toimituksia varten!

Joistakin ovista ei voi erota koskaan. Ihminen yrittää sanoa "Hyvästi ovi!" mutta jalka jää kynnykselle. Ihminen yrittää, mutta saranoissa joku itkee ja toistelee vaimeasti ihmisen nimeä. Sellaisen oven haluaisi avata aina uudestaan vaikka tietää ettei se kannata.

Sanotaan että kun yksi ovi sulkeutuu toinen avautuu. Ihmisiä kehotetaan aina sulkemaan ovia ja avaamaan uusia. Se on luonnollisesti metafora eteenpäin siirtymiselle elämässä, menkää nyt eteenpäin hyvät ihmiset, älkää junnatko paikoillanne vaan kehittykää, keksikää itsenne uudelleen, keksikää itsellenne uusi tukan väri! Move on! Se on ihmisen tehtävä, sulkea ovi, avata ovi, mennä kuin läpiveto.

Mutta ei sotketa metaforia tähän vaan pysytään fyysisissä ovissa (siitä huolimatta, että metafora tarkoittaa muinaiskreikassa 'kuljettaa yli' – ehkä juuri kynnyksen yli). Ovien sulkeminen ja avaaminen ei nimittäin ole helppoa fyysiselläkään tasolla; ensin on annettava suljetulle ovelle kunnon sulkemiställi ja sitten on valittava hyvin tarkkaan mitä ovea

seuraavaksi yrittää koputella tai kuiskata auki. Ovien välissä olisi syytä vetää syvään henkeä ja vaikka tarkistaa että kengännauhat on huolellisesti sidottu. Ja muistaa että ikkunoista ei sitten kiivetä sisälle.

Näyt palasina rannassa

näyt palasina rannassa

sinua hajallaan siellä, täällä

ja tuolla pilkahtaa sinua

mäntyjen ja valon välissä

ravistat hiuksistasi tiiroja

maailman pisimmillä sormilla sirottelet saaria

mielesi mukaan

ja pelastat pääskysenpojan

sinun kivesi ovat sileitä ja jokaisessa yksi kops

maailman pisimmillä varpailla kiipeät rannasta aamuun

ja hiivit leivän, kahvin, kahvipavun

Hyvikset, pahikset ja rumikset

Jatkan vielä tänä sunnuntaina ukulelen voimin - tällä kertaa niitä on kokonainen orkesteri. Hyvät naiset ja herrat, The Ukulele Orchestra of Great Britain ja Ennio Morriconen klassista klassisempi The Good, The Bad and The Ugly.

Muita sunnuntaiklassikoita täällä.

Sellainen juoni

katson sitä kämmenelläni, se on sellainen juoni

etusormen ja peukalon välissä

olen kävellyt Prisman ohi hämärässä ja silloin alkoi

sataa lunta

ja lunta, kävelyä vaikeutti

se miten sydän hakkasi ja miten halusin

kuunnella sitä yhtä hiutaletta joka teki matkaa

avaruuden halki jne.

kuin pieni kulkukoira

haudat löytyvät pienen etsiskelyn jälkeen

siellä ne sydämet läpättävät roudan läpi, taas

ja kertovat miten ollaan hiljaa

maassa maan tavalla

ja miten astutaan ovista

samaan aikaan oikein

hattu pois päästä

uusi vuosikymmen päähän

exästä enemmän ex

se on jämpti nii

miten leivotaan sellainen suklaakakku

jossa on 250 g suklaata (vähintään) ja 200 g voita

munia, sokeria, kahvia

vähän chiliä mutta se on salaisuus

salaisuudet karkaavat joskus avaruuksiin

niitä saa vapaasti sieltä kauhoa

ne ovat kulkukoiria

chiliä peukalon ja etusormen välissä

Non, je ne regrette rien

Syömässä kaikki on toisin

Syömän valtakunta sijaitsee Lauttasaarenmeressä sijaitsevalla pienellä saarella, sen pienimmällä kivellä. Syömää ei ole vielä merkitty mihinkään karttoihin, joten tien löytäminen sinne on lähinnä sattumankauppaa.

Sattumankaupan voimin sinne myös eksyi eräs tutkimusretkikunta. Sen alkuperäinen määränpää oli Minneva, mutta sitä ei koskaan saavutettu, sillä Lauttasaarenmeren merivirrat ovat tunnetusti voimakkaita ja äksyjä ja vievät tutkimusretkeilijät helposti kurssista sivuun.

Tällä kertaa tutkimusretkikunta, joka oli lastannut laivansa rommilla, viskillä, hapankaalilla, sardiinivoileivillä, runebergintortuilla (ym. leivoksilla), köysillä, kiikareilla sekä ukuleleillä karautti laivansa Lauttasaarenmeren siihen saareen, jossa Syömä sijaitsee, ja sattumoisin juuri siihen kiveen, jossa Syömä tarkalleenottaen sijaitsee.

(Jatkuu.)