Työmatkalaisen laulu

Olli Sirkiä: Seuraavana Pasila (Like 2010)

Jouduin miettimään kauan, mikä minua viehättää Runotorstaista löytämäni erikeeper-nimimerkillä kirjoittavan Olli Sirkiän (s.1965) runoissa. Mietin sitä edelleen enkä oikein tiedä vieläkään. Ne vain viehättävät, ne ovat!

Helmikuussa Sirkiä julkaisi esikoiskokoelmansa Seuraavana Pasila. Runoja ei ole nähty Sirkiän erikeeperin runnoja-blogissa, sen sijaan teosta jaksottavat proosarunomaiset päiväkirjamerkinnät junamatkoilta ovat tuttuja Helsinki-Riihimäestä.

Kirja alkaa kuin pienestä luomismyytistä - kahvipavusta: kuka rikkoi kahvipavun ensimmäistä kertaa?/ehkä joku kasveja ahminut dinosaurus mursi sen hampaillaan ja tunsi aromin. Lapsenomaisen fantastisesta näystä lennähdetään suoraan runojen varsinaiselle näyttämölle, nykyaikaan ja junassa työmatkaa taittavien ihmisten pahvisiin kahvimukeihin, jotka on kiireessä tempaistu mukaan aseman kahvilasta.

Näissä kehyksissä runominä tarkkailee jokapäiväistä hyörinää ja pyörinää asemilla ja junissa, ja poimii ympäristöstään pieniä tapahtumia ja yksityiskohtia, joiden ympärille runot keriytyvät.

hiljaiset italialaiset matkalla helsinkiin, eivät puhu

istuvat kehonkieli hiljaa vaan

italian halvaantuneet kuuromykät-yhdistys

talvimatkallaan

Sirkiän runoilija tuntuu usein olevan haltioitunut näkemästään; jokin hyvin arkinen ja ensisilmäykseltä pieni ja merkityksetön tapahtuma tai päivittäin toistuva puuduttavan yksitoikkoinen näky heittää taustalleen varjon, jossa todellisuus karkaa kohti absurdeja ja groteskeja ulottuvuuksia. Runoilija viitoittaa tietä kohti seikkailua; mitä jos? Välillä tämä mitä jos piileskelee rivien välissä, kun taas toisinaan ryöstäytyy vallan käsistä.

Vain mielikuvitus on rajana kun esimerkiksi parrakas, professorin näköinen mies nähdään syömässä rasvaista eväsruokaansa paperiensa päällä päiväkirjamerkinnässä Professorin paperit. Hetken perästä ollaan jo roikkumassa merilokin jaloista yliopiston auditoriossa ja niin edelleen. Onneksi Sirkiä palauttaa miesressun lopulta turvallisesti takaisin taittamaan työmatkaansa junaan.

Sirkiän runojen maailma on jollakin tapaa animistinen; kaikki esineet ja asiat ovat elossa ja hengittävät. Mikä tahansa saattaa muuttaa muotoaan hetkellä millä hyvänsä. Ihmiset muuttuvat seeproiksi, kivikautisiksi metsästäjiksi ja ameeboiksi, kaulaliinat sateenkaariboiksi. Paitsi absurdeja käänteitä, runot ovat täynnä viehättävää naivistista ja vähän mystistä luontotunnetta. Myös runo näyttäytyy elävänä olentona, joka tekee, näkee ja kokee; runoilija etsii runoa, juoksee sitä karkuun, runo hautautuu lumen alle, loistaa virastotalon ikkunoissa.

Runo on vähän hankala olento; tulee kun sitä ei tarvita ja karkaa kun sitä kutsutaan - mutta ilman sitä runoilija ei voi elää. Myös runoilijaa elättävät numerot elollistuvat: ne eivät nuku koskaan, ne laskevat sakaroitaan/sokeroivat niitä ja heittävät seittejään. 

Sirkiän keskeisin tyylikeino on toiston kautta löytyvä rytmi ja kehämäiset rakenteet, joista syntyy loitsumainen, lastenlorumainen tunnelma. Tämä sopii hyvin runojen juna-viitekehykseen; toisaalta niistä muodostuu junamatkan rytmi, toisaalta säkeet ovat kuin tuutulauluja junassa torkkuville työmatkalaisille.

naiset kahvia, pieni suklaa,

pitkät hiukset rintojen päällä

suusta savoa, pientä suklaata rintojen päällä, kahvia

suussa

nainen puhuu suklaata suussa, kahvi suussa puhuu

nainen suklaata suussa

Välillä minulle tulee tunne, että sanojen tarkoitus ei niinkään ole sanoa mitään vaan olla sanomatta yhtään mitään, tuudittaa vain uneen kuin lastaan tuudittava äti. Joissakin runoissa lähestytään melkein nonsensea. Ei vielä sanojen mutta tunnelman puolesta.

huurulunta pienissä puissa, laulava koira vetää aariaa kynnet lattialla

pieni koira, pienet kynnet lattialla aarian alla, valkoinen koira

pieni koira laulaa lattialla

Eräässä runossa kerrotaan kahvilan ikkunan takana pienissä parvissa lentävistä puluista. Mitään ei merkittävää ei tapahdu, pulut ainoastaan lennähtelevät, kuljeskelevat varpaillaan ja nykivät päitään, ja sama asia toistuu ensimmäisessä ja viimeisessä säkeessä: pulut lentävät ikkunan takana. Mitä sitten? voisi joku kysyä. Mutta ehkä juuri tällaista tarvitaan enemmän: ei mitään sitten. 

Sirkiällä on harvinaislaatuinen taito tuottaa lempeitä, lastenlorumaisia säkeitä, joissa on virkistävän omaperäinen ote ja joissa vakavuus ja nauru kulkevat luontevasti käsi kädessä. Näitä runoja voi lämpimästi suositella ihan kaikille, myös sellaisille ihmisille, jotka eivät yleensä runoja lue. Sirkiän runot koskettavat, ilahduttavat ja liikuttavat mieltä. Ne ovat mitä oivallisinta vastalääkettä kyynistymistä vastaan. Ne ovat vilpittömiä ja ihania! Ne ovat!

Ja juokaa nämä runot mielellään kahvin kanssa.

Olli Sirkiän blogit:

Helsinki-Riihimäki

erikeeperin runnoja