Ovista ja ikkunoista

Ovet ja ikkunat jäävät mieleen. Tai tarkemmin sanottuna käteen. Niiden kahvat jäävät käteen ja saranoiden narina ja oven läimähdys jäävät korviin. Ovisilmät jäävät silmiin, ja rystysiin jää puun koputus. Kaikki ne pienet niksit, joilla hankalat ovet ja ikkunat (melkein kaikki yli 30 vuotta vanhat) saadaan auki tai kiinni, jäävät ihmisen liikeratamuistiin ikuisiksi ajoiksi. Ne kaksi millimetriä yläviistoon, se matka jolla ei ole nimeä ja jolla vanha vääntynyt ja mustaksi kulahtanut avain vihdoin sanoo naks lukossa, se asuu ihmisen hermoradoissa.

Lapsuudenkotini oli vuonna 1960 rakennettu kerrostalo. Keittiön kapea sivuikkuna ei auennut noin vain vaan väliin piti ujuttaa veitsi tarkalleen tiettyyn kohtaan, ja nostaa sitä hitusen, ennenkuin ikkuna suostui avautumaan. Sitten se avautuikin aivan vaivatta, melkein itsestään. Ulkopuolella viiletti metro ja raikas ilma.

Opiskellessani asuin kimppakämpässä 100 vuotta vanhassa puutalossa, jossa minulla oli oma huone. Huoneessa oli komero, jonka ovi ei suostunut sulkeutumaan kunnolla, ellen antanut sille sulkemisen jälkeen kunnon tälliä, mielellään koko ruumiin painolla. Jos en muistanut antaa tätä tälliä, ovi näytti olevan kiinni mutta saattoi aueta pienimmästäkin tärähdyksestä. Esimerkiksi siilin aivastuksesta pihalla. Jos tuo pieni tärähdys tuli keskellä yötä - siilithän yleensä aivastelevat keskellä yötä - sain sydänhalvauksen tai puolikkaan. Sydänhalvauksen välttämiseksi sulkemiställi oli elintärkeä.

Vanhat ovet ja ikkunat eivät kesyynny herkästi. Niiden sujuvan avaamisen ja sulkemisen opettelu voi viedä viikkoja ellei kuukausia. Kun harjoittelujakso on päättynyt ja avaaminen ja sulkeminen sujuu vaivatta, oven/ikkunan ja ihmisen välille syntyy sopimus. Sopimuksen ihmisosapuoli saa leikkiä ovikuiskaajaa, tai ikkunakuiskaajaa. Se on pätemisen muodoista yksi nautittavimmista. Silloin kun ovi/ikkunakuiskaaja astuu esiin ja sanoo: ”Se on vähän hankala ovi/ikkuna. Anna kun minä”, hän saa ihailevia katseita niiltä, joilla ei ole oven/ikkunan kanssa solmittua sopimusta.

Jotkut ovet sulkeutuvat hirveällä räimeellä. Sellainen räimeovi oli keittiön ja henkilökunnan ruokailuhuoneen välissä hotellissa, jossa työskentelin viime vuosikymmenellä. Sekin oli sellainen sydänhalvausovi. Siitä lappasi porukkaa jatkuvasti eestaas. Sata sydänhalvausta per päivä. Sitten ovi vaihdettiin toiseen - en tiedä miksi - mutta uudesta ovesta lähti kenties vielä pahempi räime.

Käteeni on jäänyt myös saman hotellin ruokahissin kahva. Ovi oli painava ja löyhkäsi metallille ja supervoimille, mutta sen saranoissa asui hyväntahtoisia perhosia - ja sen sulkeminen, pehmeä krunks. Täydellinen, palvelualtis ja luotettava hissinovi nopeita toimituksia varten!

Joistakin ovista ei voi erota koskaan. Ihminen yrittää sanoa "Hyvästi ovi!" mutta jalka jää kynnykselle. Ihminen yrittää, mutta saranoissa joku itkee ja toistelee vaimeasti ihmisen nimeä. Sellaisen oven haluaisi avata aina uudestaan vaikka tietää ettei se kannata.

Sanotaan että kun yksi ovi sulkeutuu toinen avautuu. Ihmisiä kehotetaan aina sulkemaan ovia ja avaamaan uusia. Se on luonnollisesti metafora eteenpäin siirtymiselle elämässä, menkää nyt eteenpäin hyvät ihmiset, älkää junnatko paikoillanne vaan kehittykää, keksikää itsenne uudelleen, keksikää itsellenne uusi tukan väri! Move on! Se on ihmisen tehtävä, sulkea ovi, avata ovi, mennä kuin läpiveto.

Mutta ei sotketa metaforia tähän vaan pysytään fyysisissä ovissa (siitä huolimatta, että metafora tarkoittaa muinaiskreikassa 'kuljettaa yli' – ehkä juuri kynnyksen yli). Ovien sulkeminen ja avaaminen ei nimittäin ole helppoa fyysiselläkään tasolla; ensin on annettava suljetulle ovelle kunnon sulkemiställi ja sitten on valittava hyvin tarkkaan mitä ovea

seuraavaksi yrittää koputella tai kuiskata auki. Ovien välissä olisi syytä vetää syvään henkeä ja vaikka tarkistaa että kengännauhat on huolellisesti sidottu. Ja muistaa että ikkunoista ei sitten kiivetä sisälle.